Eilen katselimme isukin kanssa kitaran värityksiä. Se oli hieman humalassa ja puhui paljon. Sillä on tuolla alakerrassa kaikki osat Les Paul malliseen kitaraan.
Voin sanoa ettei kyse ole pelkästä kitarasta, tajusin sen eilen. Iskä haluaa tehdä sen mulle, vain mulle. Juuri sellaisen kun mä haluan. Ja se haluaa mun muistavan, että se teki sen mulle.
Se haluaa saada sen valmiiksi ennen kuin kuukahtaa. Se ei ehkä ole mikään expertti näissä asioissa, mutta mä arvostan tuota ajatusta. Itkin eilen paljon ja se kuivas kömpelösti karheilla sormillaan mun kasvoja.
Vannoin itselleni että en ikinä myisi sitä kitaraa. Ostaisin sille lasikaapin mistä kaikki vois katsoa sitä ja mä voisin olla ylpeä että mun iskä teki sen mulle, vain mulle.
Se kuolee joskus, mutta se haluu jättää mulle muiston.
---
Biisi: Elvis Presley - Don´t cry Daddy
---
PG, H/D, Rowlingin
Kaikki hyvin
Pieni poika istui ison kammarin ikkunan edessä. Hän katsoi ulos ikkunasta, kuinka hiutaleet hitaasti leijailivat maata kohti. Poika ei hymyillyt, mutta ei itkenytkään, hän vain oli.
Tämä pieni poika istui tässä ikkunan alla kesät, keväät, syksyt ja talvet. Tuijotti ulos, tai pikemminkin tyhjyyteen, joka ei ikinä vastannut hänen katseeseensa. Tiedämmehän, ei tyhjyydellä ole silmiä.
Isä oli juhlimassa. Varmaankin sen ruman kaljun sedän luona, ajatteli vaalea poika ja hieroi silmiään unisesti. Tänään oli hänen syntymäpäivänsä. Kotitontut olivat tehneet hienon syntymäpäivä kakun ja hoitotäti oli ottanut kuvat, kun hän urheasti puhalsi viisi ohutta kynttilää sammuksiin.
Vaikka kaikki olivat todella yrittäneet miellyttää häntä, hän oli ollut tyytymätön. Hän sai muutaman lahjankin, joihin hoitotäti oli tunnollisesti kirjoittanut onnitteluja hänen isältään. Poika ei kuitenkaan ollut niin tyhmä, kuin luultiin.
Poika näki usvan kohoavan ulkona, hän sulki ikkunan, tarkisti ettei sängyn alla ole mörköjä ja kapusi sänkyynsä. Hän kääntyili levottomasti hetken aikaa kunnes antoi väsymyksen tuudittaa hänet uneen, hänen omaan sienimaailmaansa pomppimaan sieneltä sienelle.
--
Poika heräsi kovaan oven pamaukseen ja raivoisiin huutoihin. Hän vilkaisi kelloon, joka on aina kaksi minuuttia etuajassa. Se näytti kahta yli yhtätoista. Hän kuuli isänsä raivoavan huudon:
”Kehtaatkin saatanan huora!” Kuului muutama tömähdys ja nyyhkytystä.
He tulivatkin jo, poika ajatteli ja yritti hymyillä. Lopulta hän luovutti ja antoi ilmeen kääntyä. Antoi itkun tulla. Kunpa se Potter tulisi takaisin ja lopettaisi isän sekoilut.
Pian pojan huoneen ovi avautui hiljaa. Surullisenoloinen vaalea mies kurkkasi ovesta, odottaen näkevänsä poikansa nukkumassa tyytyväisenä. Nähdessään tämän kasvoilla kyyneleitä, hän puristi tämän tiukkaan syleilyynsä ja silitti suloisia vaaleita hiuksia. ”Kaikki on taas hyvin, ei mitään hätää.”
Mutta poika tiesi, ettei mikään ole hyvin, eikä tule olemaankaan.
Kommentit