Hetken aikaa voit hymyillä, mutta äkkiäkös se hymy häviää. se kaunis hurmaava hymy, joka tuo esille suloiset piirteesi. Vaikka et itse pidä hymykuopastasi, useat sanovat sitä suloiseksi.

Voi olla että hymy palaa, samoin piirteet ja hymykuoppa. Mutta voi olla, että koko loppupäivä on kurja ja vain pahenee loppua kohti. Sen vuoksi hymy on poissa.

Huomen aamulla, heräät ja nouset ylös. Olet noussut väärällä jalalla ja päiväsi on alun alkaenkin pilalla. Ehdit astua askeleen, jos kaksikin, kunnes huomaat vahingossa kaataneesi unissasi vesilasin tärkeiden papereiden päälle. Ne ovat pilalla. Kävelet eteenpäin ja astut kivuliaasti superpallon päälle, jonka luultavasti siskosi on vahingossa unohtanut huoneeseesi leikkiessään keräily barbeillasi (niillä muuten oli sinulle tunne arvoa, nyt ne lojuvat hiukset sotkussa huoneesi pölyisimmässä nurkassa). Raivosta kankeana lähdet laskeutumaan rappusia alakertaan ja hupsista keikkaa, villasukkasi lipsauttaa sinut portaalta ja takamuksesi töpähtää ikävästi portaan kulmaan. Eikä siinä kaikki, et löydä keittiöstä mitään aamupalaksi kelpaavaa. Isäsi on ahdannut kaiken napaansa.

Loppupäivä menisi varmasti normaalisti, jos et kiehuisi kiukusta. 

---

Biisi:  When the stars go blue - Tim McGraw

---

Miksi itkisin, kun näen kyyneleen poskellasi, jonka tuuli kuivattaa pois?

Miksi lähtisin, kun näen vihasi viimein laantuvan?

Miksi hymyilisin, kun näen kipusi kasvavan?

Miksi en antaisi tuulen kuivattaa kasvojasi?
Miksi en odottaisi vihasi laantuvan?
Miksi en lohduttaisi nähdessäni kipusi kasvavan?