Välillä on niin tyhjä, ja yhden tekevä olo. Mitä väliä, jos en olisikaan tässä. Kukaan ei lue blogi kirjoituksiani, kukaan ei jaksa hölmöjä juttujani. Eikä minulla ole ketään ketä rakastaisin, sillä tavalla. Tunteet syntyvät ja kuolevat, muistan lukeneeni tämän nimisen ficin. Ja niinhän se menee, toisena päivänä tykkää rinnakkaisluokan pitkätukkaista blondista ja toisena mustahiuksesta lukiolaisesta. 

---

Biisi: Monty Python- Always Look on the Bright Side of Life

---

 

Hän<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kaunis viileä iltapäivä. On hieman hämärää, mutta kapulamput eivät vielä syty. Valkoinen lumikerros peittää maata.

 

Lunta aurataan pois kaduilta, vaikka sitä sataa kokoajan lisää. Hän istuu leikkipuiston keinussa ja katsoo tyhjyyteen. Hän ei näe mitään. Vain ajatukset täyttävät hänen pientä päätään, jota tummat kiharat verhosivat.

 

 

Hän asuu orpokodissa. Siellä häntä kutsutaan Unelmaksi. Hän todella on Unelma.

”Kaunein lapsi koko kaupungissa”, hoitotädit sanovat. Hänelle on kuitenkin käynyt huonosti. Hänen vanhempansa kuolivat autokolarissa, kun hän oli vuoden ikäinen. Nyt hän on yksin, ilman perhettä.

 

Hän oli taas karannut. Hän kyllä tiesi miten kaikki huolestuisivat ja lähtisivät etsimään. Hänen oli vain pakko saada hetki hiljaisuutta, hetki omaa aikaa. Itse orpokodissa se oli mahdotonta

Kun ilma alkaa viilenemään tyttö nousija lähti tallustamaan kohti orpokotia. Ehkä huomenna tuleva pariskunta haluaisi juuri hänet.