Olen miettinyt, miten toivuin masennuksesta vai toivuinko siitä sittenkään? 

On kulunut vuosi siitä kun aloin murehtia maailmankaikkeudesta. Vuosi siitä kun valuin synkkyyteen. En kadu sitä aikaa, se teki mut vahvemmaksi. Itse asiassa heikoksi mutta...

Olin todella uupunut elämään. Joka ilta toivoin etten aamulla heräisi, mutta kun aamulla heräsin loihdin tekohymyn kasvoilleni ja toivotin uuden helvetillisen päivän tulleeksi.

Nykyään, olen uupunut elämään tässä helvetillisessä maailmassa. Joka ilta ajattelen että kuinka pitkään saankaan nukkua. Ja aamulla herätessäni olen jo myöhässä.

Nyt on katsottava, kuinka kaveri on masentunut. Ymmärrän nyt kuinka vaikeaa on olla masentuneen kaveri. Tämä kaverini, on ärsttävän äkkipikainen ja ikikiukkuinen. Jos hänen ongelmiaan ei kuuntele, on mennyttä kalua. Mennyttä kalua on myös jos tällä kaverilla sattuu olemaan huono päivä.

Itse muistan päivisin aina hymyilleeni, mutta iltaisin tekstasin ja ruikutin, kuinka kurjaa elämä on. Eikä se miksikään ole vuoden aikana muuttunut.

Mitä sitten, kun taas vaivun siihen mustaan maailmaan?

---

Biisi: Superchick- Courage

---

Pimeys vetää minua puoleensa

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Katuvalot luovat säteitään vetiselle kadulle saaden sen loistamaan satumaisesti. Haravoimatta jääneet lehdet lentelevät tuulen mukana pitäen pientä ääntä. Tuuli vinkuu korvissa hetken, kunnes taas hetkeksi tyyntyy.

 

Kiedon kaulahuivia tiukemmin kaulani ympäri. Kunpa se lämmittäisi edes hieman enemmän. Sukkani ovat märät, kengissäni lienee reikä.

 

Kävellessäni tienlaitaa pitkin, huomaan kuinka pimeä metsä vetää minua puoleensa. Salakavalasti se kutsuu minua luokseen. Taas se alkaa. Huokaisen ja jatkan kävelemistä hivenen nopeammin.

 

’Enää metsätie ja olen kotona’, ajattelen tyynnyttävästi. Kortteli loppuu t-risteykseen. Edessäni on metsä, jonka keskeltä kulkee pieni polku.

 

Pysähdyn ja katson suoraan pimeyteen. Voinko todella mennä tuonne ja palata? Vedän syvän henkeä ja jatkan matkaa.