Voi olla että olen 'karmea saarnaaja' , mutta tottahan se on. En usko sen olevan inhimillistä. Vai?              Pitää muista, että me kaikki ollaan vain ihmisiä. Kaikki omanlaisiamme.

Koulussa tulee usein kuultua kuinka jotkut haukkuvat toisia homoiksi ja lesboiksi. Missä vaiheessa seksuaallisuus piti lisätä haukkumiseen? Sehän on varsin yksityinen asia.

"Hei toi on se lesbo"  "Tiesikst te muuten et toi on homo?"

Mistä te voitte tietää mitä toisten päässä liikkuu? Mistä te voitte tietää mitä toiset ihmiset ovat, jos ette tunne heitä? Arvioikaa, haukkukaa ja puhukaa paskaa vasta kun tiedätte kenestä puhutte. Ja tarviiko aina omia ajatuksia ottaa puheeksi? Tuleeko ikinä mieleen, että tahattomasta "Mun mielestä toi on homo"- kommentista voi syntyä suuri juoru ja lopulta kaikki katsovat henkilön perään halveksuen?

Jos heterous olisi epänormaalia ja sattuisit olemaan hetero, voisitko muuttaa seksuaallista suhtautumista sen takia että olet epänormaali? Eikö sinua yököttäisi olla ihmisen kanssa , joka ei vastaa ajatuksiasi?

---

Biisi: Michelle Branch - All you wanted

---

Raitapaitainen poika

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Raitapaitainen poika istui bussissa, katse suunnattuna kengän kärkiinsä. Poika ei hymyillyt, mutta ei näyttänyt surulliseltakaan. Välillä bussi pysähtyi ottamaan jonkun sisään, tai päästämään ulos. Poika vain istui bussissa, matkalla ei minnekään.

 

Se poika olin minä. Minä matkustin bussilla, silkasta huvista. Koko päivän istuin autossa ja tuijotin kengän kärkiäni. Päätepysäkillä piti aina lähteä, ei saanut jäädä hetkeksikään bussiin. Kävelin sieltä sitten kotiin.

 

Minulla on aina raitapaita, ja siksi minua sanotaan raitapaitaiseksi pojaksi. Kukaan ei varmasti tiedä oikeaa nimeäni, ihme että muistan sitä itsekkään. Fabian, joka joskus, kauan sitten lyhennettiin Fabiksi. Nyt olen vain raitapaitainen poika.

 

Kuvittelin aina että  loppujen lopuksi, minä istuisin keinutuolissa silittäen kissaa ja katsoen jalkapalloa televisiosta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kohtalo vaikutti elämääni rajusti.

 

Kävelin kotiin päätepysäkiltä, kuten aina tavallisesti. Katsoin maahan, ja välillä varovasti vilkaisin eteeni. Matka oli pitkä, noin kymmenen kilometriä. Tottuneena matkaan en kuitenkaan väsynyt, vaikka kävelin ripeästi. Kotiin oli päästävä, ennen kuin olisi liian myöhä.

 

Ylitin suojatien. Kävelin vähän matkaa suoraan ja käännyin vasemmalle. Olin juuri ylittämässä tietä, kun kuulin auton lähestyvän. Käänsin katseeni ja huomasin, että se ei ollut auto. Se oli jokin isompi. Sitten päässäni pimeni.

 

En enää ollut edes se raitapaitainen poika.